Koko syysretken tarkoitus – Borneon orangit

Syy, miksi matkakohteeksi alunperin valikoitui Borneo, on täysin orankien. Halusin nähdä metsien miehen luonnossa, vielä kun se on mahdollista.

Luvallisten metsähakkuiden lisäksi Borneolla hakataan salaa sademetsää järkyttäviä määriä päivittäin, jalkapallokentällisiä toistensa perään, palmuöljyrahat silmissä kiiluen. Puolet saaren metsistä on jo kaadettu. Samat sademetsät, jotka kätkevät syvyyksiinsä maailman monimuotoisimman flooran ja faunan. Sademetsä, joka ei kasva samanlaisena enää takaisin. Tiesitkö, että Leonardo Dicaprio sai Indonesian hallituksen varpailleen, ja uhkauksen porttikiellosta maahan, vierailtuaan viereisellä Sumatran saarella ja tehtyään julkiseksi mitä täällä päin tapahtuu palmuöljyn nimissä ja miten se vaikuttaa eläimistöön ja kasvillisuuteen.

Palmuöljyä puolestaan on kaikkialla ja kaikessa, joten välttely on normaalissa perusarjessa vaikeaa ja vaatii paneutumista sisällysluetteloihin. Ei meidänkään taloudessa olla täydellisiä. Vasta ostettiin purkki nutellaa ja toinen vastaava maapähkinävoita.

Noh. Elintasomuistutuksen jälkeen tähän päivään.
Saavutimma matkan kohokohdan. Alunperin oli tarkoitus suunnata Borneon itäisempiin osiin, Sandakaniin, orankien suojelualueelle. Siellä kuitenkin on olemassa pienehkö riski Etelä-Filippiinien edustalla vaikuttavien merirosvojen kohtaamisesta. Se on samahkoa aluetta, josta lähisaarelta aikoinaan Jolon panttivangit kidnapattiin. Nyt vaan ei olisi Muammar Gaddafia maksamassa lunnaita..

Mies alkoi kuitenkin googlailla Sandakanin aluetta ennen siirtymää ja yks’kantaan kielsi matkanteon sinne, turvallisuuteen vedoten. Koitin selitellä – turhaan.

Joten orankien katselukohteeksi vaihtui Semenggoh’n suojelualue, Kuchingissa. Siellä  orangit kulkevat vapaina metsässä ja heille on järjestetty säännölliset ruokinta-ajat aamulla ja iltapäivällä, ja he tulevat paikalle puistonvartijoiden kutsusta, jos huvittaa ja nälättää.
Sademetsän hedelmällisimpänä aikana orankeja ei välttämättä näy ollenkaan, me sen sijaan näimme kaksi!

Ensin paikalle saapui pikkuinen Endu. 7-vuotias naaras, jonka isosiskonsa kasvatti heidän emänsä kuoltua. Endu paineli puissa menemään punainen, harvakseltaan kasvava tukka liehuen. Söpö harvavarvas, joka äänteli kimeästi turistijoukkoa tuijotellessaan.
Endu vietti myöhäistä lounasta pitkän kaavan mukaan, banaania alkupalaksi. Kookosta pääruuaksi ja ananasta jälkkäriksi.

Hetkeä myöhemmin puiston vartija kertoi että The Big Boss is coming! Kaukaa näkyi puidenlatvustojen heiluntaa. Viralliselta nimeltään Richie jäi noin 50 metrin päähän matalalle puun suojaan tarkastelemaan tilannetta. Minuutit mateli ja näytti siltä, että kuriton huutomesoava lapsi käy Richien hermoon (hänen korkeutensa ei pidä monestakaan asiasta, kuten metelistä tai liian lähelle tunkeavisti ihmisistä). Teki mieli työntää lapselle banaani suuhun, jotta oletkos nyt.

Mutta sitten! Richie laskeutui maahan ja lähti Aku Ankan masennuskävelytyylillä maleksimaan meitä kohti. Yleisöä käskettiin pysymään seisaallaan, karkuunjuoksuvalmiudessa. Siihen hän istahti hedelmäkorin ääreen ja alkoi pistellä ananasta poskeen. Richie painaa kuulemma 140 kiloa, ei siis mikään ihme että hän kulkee vain jymäköimpiä puita myöden, liaaneja kartellen. Onhan se hyvä miehen tietää kokonsa.

Richie on paikan isoin ja toiseksi vanhin jäärä, 35-vuotias, ja hällä on tyttöystävänä Endun kasvattiäiti/isosisko. Kerran Richie kävi tappeluun herruuttaan puolustaessaan. Vastapuolelta katkesi sormia rytäkässä. Tappelu päättyi vasta kun puiston työntekijä meni väliin. Sitä vaan tässä mietittiin, että aasialaisen keskivertoihmisen koolla varustettu työntekijä kahden ison orangin välissä kuulostaa aika jännittävältä haasteelta.

Lopulta Richien seisova pöytä oli kaluttu tarpeeksi tyhjiin, hän nappasi takajalallaan matkaevääksi palan kookospähkinää ja lähti maateitse löntystämään tulosuuntaansa.

Endu 7-vee.

Endu smyygailee

Turisti on intsinä.. eh.

Richien buffa

Brunein yhteenveto

Mitä Bruneista jäi käteen?

Leimat passissa.

Yövyttiin Jubilee hotellissa. Se oli hyvällä sijainnilla ja edullinen muihin keskustan hotelleihin verrattuna. Perus siisti, vanhahtava, mutta huone oli 50 neliöinen kaksio, isolla kylppärillä ja parvekkeella.

Kotona vielä nauroin kun mies sanoi ottavansa chromecastin mukaan. Jouduin perumaan pilkkani kun kaupunki sulkeutui viiden pintaan joka päivä. Joten alotimma Black listin uuden tuotantokauden aina seuraavaa päivää odotellessa.

Brunein pääkaupunki Bandar Seri Begawan on joltiseenkin mitäänsanomaton. Onhan siellä toki kauniita moskeijoita, ruskea joki, ystävällisiä ihmisiä, mielenkiintoinen vesikylä, ja vaurauden tuntua siisteillä kaduilla. Mutta siinäpä se.
Sulttaanin palatsille tarvitsee kyydin ja sitä voi ihailla vain ulkoa.
Kaupungin hulppeimmassa moskeijassa on vierailuajat jolloin sinne pääsee myös naiset käymään.
Ränsistynyt megaluokan vetonaulaksi suunniteltu huvipuisto on kaukana ja vaatii kyytien suplimista ja se onkin lähinnä lapsiperheille suunnattu.
Kampong Ayer, vesikylä, on ehdottomasti paras nähtävyys ja halvinkin. Tepastelu on ilmaista eikä pääsymaksuja ole.

Ruokaa saa varmahkosti ilta kahdeksaan saakka. Ravintoloiden aukioloajat voivat pitää tai olla pitämättä paikkansa. Muutama kahvila on auki 24h. Ruoka on ”ihan fine” muttei mitään ihmeellistä. Takseja ei voi sanoa olevan. Pari hassua liilaa bussia kulkee kaupungista pois. Muutoin olet joko hotellikyytien tai paikallisten ystävällisyyden varassa jos meinaat jonnekin päästä.

Suosittelen sohvasurffausta, se lienee tehokkain tapa tutustua paikallisiin ja saada kaupungista enemmän irti. Myöskin hintataso on selkeästi Malesiaa korkeampi. Tähän kannattaa varautua jos on tiukan budjetin reissulla.

Sanoisin että 1-2 päivää tälle kaupungille on aivan tarpeeksi. Kolmantena ehtii jo kyllästyä.

Mitä naisten vaatetukseen tulee, maltillinen itsensä peittäminen on kohteliasta mutta en kokenut tarpeelliseksi täydellistä verhoutumista.

Jokiajelu kaupungin ympärillä

Kampong Ayer, Brunein vesikylä

Nyrkkipyykistä Water Villageen Bruneissa

Käytiin päivän alkajaisiksi kermaperseet haaremihousuissa hyllyen etsimässä pesulaa. Pienessä kaupungissa on hyvät ja huonot puolensa. Huonoihin lukeutuu olematon kilpailu pyykkipaikoista. Ei kuulosta pahalta maksaa 2 paikallista markkaa (Brunein dollaria, 1dollari = 0,65 EUR) housujen pesusta, mutta jos vaatekappaleita on kahden saumoista ratkeavan pyykkikassin verran, nousee hinta heittämällä 50 dollariin. Joten ostettiin Vanishiä ja tehtiin poikkeuksellisen isosta kylpyhuoneestamme nyrkkipyykkitupa.

Siinä sitä vatkattiin ja veivattiin hikikarpalot soikeina kimpassa pyykkiä kylpyammeessa. Urakan päätteeksi mies tunnusti tämän olleen elämänsä ensimmäinen nyrkkipyykki. Kun kolmekymmentä alkaa kohtsillään olla lasissa, sanoisin että OLI JO AIKAKIN!

Päivisin on niin kuuma, että sitä on vaikea kuvailla. Vähän kuin kävelisi vaatteet päällä vajaalämpöisessä höyrysaunassa, jonne välillä paistaa aurinko, välillä ei. Siihen vielä OFFit ja suojakertoimet liimaamaan ihoa nahkeaksi. Myöskin valintatalon muovipussi suli jalkaan kiinni.

Muovipussi suli oikeasti jalkaan kiinni

Pyykkäyksen päätteeksi otimme rannasta paikallisen miehen venekyydin ja lähdettiin ajelulle. Ajettiin puolisen tuntia jokea pitkin, kunnes käännyttiin pelottavan kapealle sivuhaaralle. Paikka kuulemma kuhisi krokotiilejä, joten voitte kuvitella fiilikseni kun kuski ajoi 100 heppaisen perämoottorin voimin jokiveneellään kiven päältä niin että kolina ja tärinä kävi! Jumankauta että pelästyin. Huoleton elämänasenne näkyi tässäkin kun kuski nauroi kovaan ääneen ja totesi ”low water, heh! Aha. Thanx bye! Loppumatkan tuijottelin neuroottisesti veneenpohjaa vuotokohtia etsien.

Jokivene

No. Pääsimma perille ja näimme pienen matkan päästä erittäin uhanalaisia menäapinoita asuinpaikassaan. Aivan kiinni ei toki menty, pysyttiin veneessämme mutta näkyvyys oli hyvä. Oli isoja uroksia, keskikokoisia perusapinoita ja emoja jotka kanniskelivat pikkaisia. Puussa yläpuolellamme kiipeili varaanin ja iguaanin risteytystä muistuttava musta lisko. Siellä se kieli pitkänä paahtoi menemään. On kuulemma myrkyllinen. Aha. No jos tätä venettä ihan sillai siirtäis vaikka TOISELLE RANNALLE.

Nenäapinoiden kotipuu

Luonto on tosi kiva, mutta huomaan kaupunkilaistuneeni niin, etten kaipaa kohtaamisia.

Palatessa kaupuniin jatkoimme aivan Brunein edustalla sijaitsevaan Kampong Ayerin Water Villageen. Se on 1300 vuoden ikäinen vesikylä, ”idän Venetsia”. Siellä asuu vajaat 40 000 ihmistä veden päälle rakennetuissa taloissa. Osa on slummihtavaa hökkeliä, osa kiviseinäistä raskaampaa rakennelmaa, kuten vaikkapa poliisilaitos. Taloissa on monesti ilmastoinnit, nykyaikaiset televisiot ja meno voi olla hyvinkin moderni. Joen toisella puolella on läjä autoja tienvarressa parkissa. On luksusautoja ja vähän tavallisempiakin autoja, kaikki kuuluvat vesikylän asukkaille.
Siellä on kolmetoista koulua, palolaitos ja ilmeisen yhteisöllinen meininki

Laiturin osoite ”Jeti 13”, niin tiedät mihin tilaat vesitaksin.

Kampong Ayer-vesikylä

Vesikylästä

Kävimma ihan paikan päällä yhdessä kylässä. Tai sen osiossa. Erillinen venekyyti maksaa dollarin per henkilö, per suunta. Näitä veneilijöitä on tarpeeksi, että ilman kyytiä ei varmasti jää.

Osa lankuista oli huolestuttavassa kunnossa. Oli laskuveden aika, jolloin mutainen maa ja roskat, sekä myös lahonneet tolpat paljastuivat talojen alta. Maassa näkyi kyseenalaisen isoja ja karvaisia hämähäkkejä. Tähän kun lisää orastavan äkkivessakaipuun niin huoleen oli paikoittain aivan jopa aihetta.

Astu mihin uskallat-kuja

Ihmiset puolestaan olivat mitä ystävällisimpiä. He tervehtivät ja kyselivät mistä tulemme. Lapset huusivat kovaan ääneen ”Welcome to Brunei Darussalam!”. En myöskään muista koska olisin edellisen kerran huudellut Adelen tapaan hellota ja vilkutellut näin ahkerasti.

Kylässä oli selkeästi köyhempää puolta, jossa piti oikeasti katsoa tarkkaan mihin astuu. Ainakin näin länsimaisella hyvinvointipainolla varustettuna pariskuntana. Kuitenkin aivan yhtäkkiä kulman takaa alkoi paikallinen versio Täydellisistä naisista tutusta Wisteria Lanesta. Jalkakäytävät olivat siistit ja tehty betonista. Talot olivat monikerroksisia ja niiden pohjan ja vesirajan välissä oli ”lisäpiha” jossa oli terasseja ja illanistujaisia menossa. Osalla talon alla oli varasto, veneitä, polkupyöriä, toisilla ruukkukasveja puutarhaksi asti.

Siistimpi ja kalliimpi naapurusto

Lapset pelailivat jotain paikallista saksipotkujen, jalkapallon ja rantalentiksen risteymältä vaikuttavaa peliä, lennättivät leijoja tai leikkivät aidatussa päiväkodissa.

Ehdimme reilun tunnin maleksia kylänraitilla kun nimeltämainitsemattomalle bloggaajalle tuli muita tarpeita. Mutta kyllä siellä päivänkin voisi viettää kävellen ja tutkien, sekä ihmisille jutustellen.

Ps. Lähimmässä ostoskeskuksessa oli naisten vessoissa posliinireijät lattiassa kun puolestaan maailman kermaan kuuluvalla miessukupuolella kyllä löytyi istuttavat pöntöt. Niinku että menikö nyt ihan reilusti tämä suunnitteluprosessi?

Brunei Darussalam

Vaihdettiin tänään maata. Tultiin Miristä bussilla Bruneihin, noin 130 km matka.

Mirin bussiasemalla tuli nainen kikattamaan viereeni ja sivelemään paljasta käsivarttani. Annoin itseni jäädä siihen mielikuvaan, että siinä ihailtiin vaaleaa ihoani. Toisaalta, käsivarttani halaillessaan (kyllä, kohtaus oli kuin dokumentista jossa belieberisti pääsisi Justinin iholle, ilman hysteriaitkua) hän myös huusi seuralaisilleen, miesjoukolle, jotain ja osoitti minua sormella, jolloin kaikki kääntyivät katsomaan minua ja nauroivat ääneen. Että tota. Moi vaan?

Koitin kysyä naisen nimeä. Osoitin itseäni sormella ja sanoin nimeni. Osoitin häntä ja näytin kysyvältä. Yhteistä kieltä ei löytynyt. Hän päätti poistua kikatellen läheiselle seinustalle väijymään turvallisemman etäisyyden päästä.

Bussi oli siisti. Semmoinen perus Virkkala-Lohja väliä surruttava puolipitkänmatkan bussi, jossa penkit oli vuorattu muovilla.

Siinä kankut soijassa matkatessa Brunein raja tuli alle kolmessa vartissa vastaan. Ensin saatiin Malesian rajaviranomaisilta poistumisleimat passiin, ajettiin vähän eteenpäin ja saatiin Brunein rajaviranomaisilta maahantuloleimat. Pyörittiin bussilla ympyrää raja-asemalla (siis oikeasti pyrittiin ympyrää..) ja jatkettiin hurjan aluskasvillisuuden ympäröimää hiekkatietä kohti pääkaupunkia, Bandar Seri Begawania, BSB ilmeisesti tuttujen kesken.

Kaikki, jotka ovat kanssani ikinä minnekkään matkustaneet, tietävät mitä muuta tämän kolmen tunnin bussimatkan aikana tapahtui. Minä nukuin. Nukuin aivan täyttä ymmärrystä vailla. Kahdesti havahduin hereille, totesin että asento sattuu niskaan ja silmät painaa vieläkin, joten jatkoin nukkumista. Samassa asennossa.

Heräsin noin 20 minuuttia ennen määränpäätä.

Kaupunki on siisti. Siisti kuin Singapore. Valtaväestö on muslimeja ja se näkyy katukuvassa vaatetuksessa, sekä hulppeina moskeijoina. Kannoin hartiahuivia varmuudeksi mukanani, mutta vastaan tuli minihameisia naisia (aasialaisia turisteja?), joten jätin vuorautumatta kuumaan huiviin. Eikä ketään näyttänyt kiinnostavan olemassaoloni.

Mielenkiintoista oli se, että kaikki reissuvinkkejä antaneet malesialaiset sanoivat ettei Bruneihin kannata mennä. Siellä on tylsää ja ankeaa. Näin voi toki ollakin, mutta siitä huolimatta odotan innolla aivan vieressä seisovaa vedenpäälle rakennettua kaupunkia, joka majoittaa tätä nykyä lähes 40 000 asukasta.

Ulkopuolelta pääsee ihailemaan sulttaanin linnaa, joka on maailman toiseksi suurin asuinrakennus vajalla 1800 asuinhuoneellaan. Vain Turkin presidentinlinna on tätä isompi. Itse sulttaani kuitenkin asuu vakituiseen Lontoossa..

Mitä sulttaanin paheksuttuun veljeen tulee, hän on nimennyt huvijahtinsa tissiksi ja sen pelastusveneet Nänni1 ja Nänni2. Vaimoja veljeksillä on ueita ja lapsia on tehty asiaan kuuluvasti myös vaimoksi naitujen serkkujen kanssa. Hienosti!

Myös neonvihreillä iltavaloilla kehystetty megalomaaninen moskeija näytti huikealta. Tämän lisäksi lähellä pitäisi olla viidakkoa, jossa eläinrakas reissujormamatkakumppanini pääsee näkemään nenäapinoita.

Sitä ennen pitää kuitenkin pestä noin 12 kiloa kuumehieltä haisevaa pyykkiä ja parit sukat.

Tack o adjöö!
Maisu

Tropiikkiflunssa

Sain tropiikkiflunssan. Nenäni on siitä jännä vehjes, että se toimii oikeastaan aina aivan päin helvettiä. Se alkoi oireilla jo lennolla Helsingistä Singaporeen. Yhtä aikaa tukossa ja yllärivuotava. Semmoinen, että havahdut surkeilta torkuilta siihen kun räkänööli alkaa uhkaavalla vauhdilla valua kohti kuorsausasennossa ollutta suuta. Tulee aina yhtä kiire etsiä jokin muu kuin hiha, mihin pyyhiä.

Myös voimakkaan ilmastoinnin aiheuttamat aivastushepulit iski jokaisessa kaupassa ja hotellissa ensimmäisten Aasiassa vietettyjen päivien aikana, mutta sitten tilanne pikkuhiljaa tasoittui.

Välillä kävi klassiset. Roikuin jotenkin pää maata kohti kun ylläriräkä tipahti maahan ilmaan mikäänlaista ennakkovaroitusta.

Tänään kuitenkin otsalohko muuttui hassun tuntuiseksi. Vähän jomottavaksi, muttei niin että siihen kiinnittäisi juurikaan huomiota. Nyt tätä kirjoittaessa istun kermapersefrappucino käsissäni ja varon kontaminoimasta juomaani.

Ei tartteis sairaantua nyt kun mieskin on saatu takaisin tolpilleen. Myöskin lääkevarastot ovat huvenneet herra potilaan käytössä uhkaavasti. Hnngh.

Peace out!

Flunssaterkuin,
Maisu

Kun melkein saa mitä tilaa

Miri, Sarawak, Borneo 12.9.2016

Miehen potiessa hoplop-syndroomaa ja odottaessa antibioottien vaikutusta, jätin hänet huoneeseen karanteeniin sillä välin kun lähdin tutkimaan Mirin kaupunkia. Suuntasin ensimmäiseen siedettävän näköiseen kulmakahvilaan syömään. Se oli etäisesti irkkubaaria muistuttava pytinki. Mikäs sen arveluttavampaa ruokaa kuin aasialaisten tekemä irlantilaissävytteinen soppa.. Tilasin paikallisittain paistettua riisiä munalla. Pyysin myös Magnersin. Sain tuopillisen tuorepuristettua omenamehua. Eipä sillä, omenamehu oli yksi parhaista ikinä. Riisikin aivan kelpoisaa.

Tuoreinta omenamehua

Riisimätöt

Jatkoin matkaa turhauttavan ison betoni”puiston” läpi ja päädyin muutamaan hierontalaitokseen kysymään pedikyyriä. Aikani trooppisessa kaupunki-ilmassa tallusteltuani löysin paikan, jossa vihdoin ”jeees! Pedikyyr..  mm jees!” Asioin kiinalaisten kanssa, joten tavallaan kiina-kokemuksellani olisi pitänyt jo tietää, että ”yes!” on hyvin vahva ei-mitään-hajua-mitä-turisti-haluaa-vastaus.

Noin 2,5 minuuttia myöhemmin tuli pelkkää sujuvaa kiinaa puhuva setä istuttamaan minut penkille ja laittoi jalkani kylpyyn. En vielä ollut elimistöni kanssa siinä vaiheessa, että ilmastointi olisi ehtinyt lohdullisesti kuivattaa holtittomalla limasoijalla kuorrutetun vartaloni. Sitä limahikeä pukkaa jopa sellaisista paikoista, mistä normaali ihminen ei tiedä hikoilun olevan mahdollista, puhumattakaan hien määrästä normaaleissa paikoissa, kuten kainaloissa. Joten eikös setä ottanut niska-, hartia-, ja käsihieronnan työn alle, hieroen jopa ne viikkoon sheivaamattomat kainalot. Setä paineli vielä selkärankaa ja lonkkiakin kunnes istutti nojatuoliin. Tässä vaiheessa tajusin, että pedikyyriä on yhtä turhaa odottaa kuin lunta päiväntasaajalle.

Vaan hyvä niin. Juteltiin elekielellä niitä näitä. Kerroin maukuen ja ihottumaa raapien että kyynärtaipeissani on allergiaa. Puristin käsiäni yhteen ja hoin ”aijaijai” ja näytin että lonkkaa kiristää. Osoitin rasitusvammasta kärsinyttä jalkapöytää: ”BANG!” Ja löin kädet yhteen. Esitin juoksuliikkeitä ja näytin kipua penikoissa. Setä nyökytteli.
Hän puolestaan kertoi olevansa kiina ”me china!” Minä kerroin olevani Finland. Näytin maailmankarttatatuoinnistani hänen kodin ja minun kodin. Hän esitteli nilkkani mäyräkoiratatuointia kollegoilleen ja muille asiakkaille ja sitten omaa lohikäärmetatuointiaan vähän varauksella minulle. Kehuin hienoksi ja hän nosti innoissaan hihaansa korkeammalle. Minä kysyin oliko kiinan kielisessä saippuasarjassa poika ja äiti. Olipa tietenkin.

Hieronta oli mitä parhain ja eheytti niin lonkan, penikat kuin jalkapöydänkin. Hän kertoi että jalkapohjani jokin kohta liittyy jotenkin joko syömisiini, ummetukseen, ylipainoon tai muuten vaan suolistoon. Tämä osio meni niin vaikeaksi että nyökyttelin vaan kiltisti ja hoin okeita, molemmat tajusi että turha yrittää sönköttää enempää, mutta jäin kieltämättä miettimään tiesikö hän minun vasta päättyneestä kolmen päivän ummetuksesta. No, nyt te lukijat ainakin tiedättä. Ehkä se oli jonkinlaista akupainantaa, kukapa tietää.

Peace out! <3:llä Maisu