Päiväretkeä kerrakseen Borneolla

Varattiin Kuchingissa opas ja 8-9 tuntia kestävä neljän kohteen retki.
Kuulosti heti alkuunsa pahalta. Rankalta ja hikiseltä ja liian täyteen tungetulta, mutta ajateltiin että jos kaikki tärkeät kaupungin ulkopuoliset kohteet pakkoäheltää yhtenä päivänä niin sittenpä on nähty ja koettu nekin!

Koska mies on yksi historian hitaimmista lähtijöistä, ehti opas soittaa 7:59 respan kautta huoneeseemme, kun klo 8 piti olla alhaalla. Oltiin kuitenkin jo heti 8:01 alhaalla.

Autossa odotti kaksi saksalaista mimmiä. Kyytiin napattiin vielä Hollantilainen Gnu, jonka nimi oli oppaallemme liikaa ja miesparasta tuli päivän ajaksi Gun.

Matkattiin ensimmäisenä Semenggoh’n orankimetsään. Se oli virhe heti lauantaiaamun kunniaksi. Onneksi oltiin käyty jo hiljaisena arkipäivänä, sillä nyt paikka tulvi turisteja. Meitä oli varmaan sata. Se oli tympeää. Nähtiin kuitenkin kaksi orankia lisää! Siinä ne mutusteli hedelmiä kitusiin ja hassutteli kahdestaan. Jaolle tuli myös kaksi showoravaa. Kovin kuvauksellisia hyppyloikkaajia hekin.

Siitä ajettiin Annah Rais Longhouselle. Vanha pääkallometsästäjäheimo. Aika vähän on turisteille tarkoitetussa longhousessa alkuperäistä jäljellä, mutta ainakin siellä oli hyvää riisiviinaa! Ne taisikin muuten olla koko reissun ainoat alkoholit, ja niistäkin vähistä piti juoda miehenkin osuudet kun ei kelevannu! Nimim. Tuorepuristetun omenamehun lipittäjät.

Headhuntersien heimo on aikoinaan katkaissut vastustajilta päät ja polttanut ne sitten nuotiolla karrelle nahkoineen, karvoineen ja silmämunat soikeana. Lopulta, kun jäljellä on enää pääkallo, sitä palvotaan ja sille uhrataan lahjoja paremman onnen toivossa.

Siitä 1,5h ajomatkan päätteeksi lounaalle katukuppilaan. Mmm. Ruoka oli kyllä mitä mainiointa Borneolaista mättöä. Riisiä, uppopaistettuja jättikatkarapuja, salaattimömmelä, kanaa, jne. Ja katukuppilasta kohti luolia.

Ajettiin ensin fyysisesti vaativammalle Fairy Cavelle. Portaita taisi kertyä noin 1250. Ylöspäin. Oli jyrkkiä, kapeita, syviä ja korkeita portaita. Ei sellaisia kerrostalon rappuja. Kunnes lopulta edessä avautui valtava keijuluola. Siellä oli kosteaa ja valtavan sievää, vihreää! Hikikarpalot valui joka vakoa pitkin ja olo oli tahmea. Luolan yläosasta paistoi päivänvalo.

Kivuttiin portaat alas hiestä liukkaina ja siirryttiin Wind Cavelle. Enää siellä ei tuule, mutta nyt siellä asuu tuhansia ja tuhansia lepakoita. Luola menee kiinni klo 16:30, sillä klo 17 aikoihin lepakot lähtevät joka iltaiselle joukkovaellukselleen. Nämä kaksi luolaa ovat yhteydessä toisiinsa, maan alla reitti veisi noin kaksi tuntia ja olisi kuulemma niin vaarallinen ettei se ole avoinna turisteille.

Wind cave on aikoinaan ollut täynnä myrkkykaasuja. Kiinalaiset sotilaat koittivat aikoinaan, vuosisatoja sitten, edetä luolaa pitkin yllätyshyökkäykseen saadakseen etulyöntiaseman sodassa, mutta maaperä ja luolan sisäinen joki kaasuineen tappoi tuhansia sotilaita heti alkumatkasta.
Myrkkykaasut ja mätänevien ruumiiden viettelevät aromit yhdessä toivat läheiselle kylälle nimeksi Smelly Village.

Tätä nykyä siellä haisee lähinnä lepakon cacca. Nähtiin myös 150 miljoonaa vuotta vanha simpukkafossiili. Otettiin siitäkin kuva, joka on surkea ja jota ei koskaan tulla tarvitsemaan. Mutta onpahan!

9 tuntia siinä meni ja retki oli jokaisen paikallisen markan arvoinen, mukavan ja osaavan oppaan kanssa.

Ps. Viidestä siirtymästä neljällä nukuin pienet tai isommat päikkärit, että ei se retki nyt sitten liian rankaksi päässyt ilmastoidussa autossa käymään.

Annah Raise Long house

Annah Raise Long house – pihapiiri

Long Housen joki

Headhuntersien saaliit

Fairy Caven alkuperäiset portaat

… ja nykyiset portaat

Fairy Caven sisäänkäynti ylhäällä

Fairy Cave sisältä

Orankikaksikko

Yksittäinen uhri

Koko syysretken tarkoitus – Borneon orangit

Syy, miksi matkakohteeksi alunperin valikoitui Borneo, on täysin orankien. Halusin nähdä metsien miehen luonnossa, vielä kun se on mahdollista.

Luvallisten metsähakkuiden lisäksi Borneolla hakataan salaa sademetsää järkyttäviä määriä päivittäin, jalkapallokentällisiä toistensa perään, palmuöljyrahat silmissä kiiluen. Puolet saaren metsistä on jo kaadettu. Samat sademetsät, jotka kätkevät syvyyksiinsä maailman monimuotoisimman flooran ja faunan. Sademetsä, joka ei kasva samanlaisena enää takaisin. Tiesitkö, että Leonardo Dicaprio sai Indonesian hallituksen varpailleen, ja uhkauksen porttikiellosta maahan, vierailtuaan viereisellä Sumatran saarella ja tehtyään julkiseksi mitä täällä päin tapahtuu palmuöljyn nimissä ja miten se vaikuttaa eläimistöön ja kasvillisuuteen.

Palmuöljyä puolestaan on kaikkialla ja kaikessa, joten välttely on normaalissa perusarjessa vaikeaa ja vaatii paneutumista sisällysluetteloihin. Ei meidänkään taloudessa olla täydellisiä. Vasta ostettiin purkki nutellaa ja toinen vastaava maapähkinävoita.

Noh. Elintasomuistutuksen jälkeen tähän päivään.
Saavutimma matkan kohokohdan. Alunperin oli tarkoitus suunnata Borneon itäisempiin osiin, Sandakaniin, orankien suojelualueelle. Siellä kuitenkin on olemassa pienehkö riski Etelä-Filippiinien edustalla vaikuttavien merirosvojen kohtaamisesta. Se on samahkoa aluetta, josta lähisaarelta aikoinaan Jolon panttivangit kidnapattiin. Nyt vaan ei olisi Muammar Gaddafia maksamassa lunnaita..

Mies alkoi kuitenkin googlailla Sandakanin aluetta ennen siirtymää ja yks’kantaan kielsi matkanteon sinne, turvallisuuteen vedoten. Koitin selitellä – turhaan.

Joten orankien katselukohteeksi vaihtui Semenggoh’n suojelualue, Kuchingissa. Siellä  orangit kulkevat vapaina metsässä ja heille on järjestetty säännölliset ruokinta-ajat aamulla ja iltapäivällä, ja he tulevat paikalle puistonvartijoiden kutsusta, jos huvittaa ja nälättää.
Sademetsän hedelmällisimpänä aikana orankeja ei välttämättä näy ollenkaan, me sen sijaan näimme kaksi!

Ensin paikalle saapui pikkuinen Endu. 7-vuotias naaras, jonka isosiskonsa kasvatti heidän emänsä kuoltua. Endu paineli puissa menemään punainen, harvakseltaan kasvava tukka liehuen. Söpö harvavarvas, joka äänteli kimeästi turistijoukkoa tuijotellessaan.
Endu vietti myöhäistä lounasta pitkän kaavan mukaan, banaania alkupalaksi. Kookosta pääruuaksi ja ananasta jälkkäriksi.

Hetkeä myöhemmin puiston vartija kertoi että The Big Boss is coming! Kaukaa näkyi puidenlatvustojen heiluntaa. Viralliselta nimeltään Richie jäi noin 50 metrin päähän matalalle puun suojaan tarkastelemaan tilannetta. Minuutit mateli ja näytti siltä, että kuriton huutomesoava lapsi käy Richien hermoon (hänen korkeutensa ei pidä monestakaan asiasta, kuten metelistä tai liian lähelle tunkeavisti ihmisistä). Teki mieli työntää lapselle banaani suuhun, jotta oletkos nyt.

Mutta sitten! Richie laskeutui maahan ja lähti Aku Ankan masennuskävelytyylillä maleksimaan meitä kohti. Yleisöä käskettiin pysymään seisaallaan, karkuunjuoksuvalmiudessa. Siihen hän istahti hedelmäkorin ääreen ja alkoi pistellä ananasta poskeen. Richie painaa kuulemma 140 kiloa, ei siis mikään ihme että hän kulkee vain jymäköimpiä puita myöden, liaaneja kartellen. Onhan se hyvä miehen tietää kokonsa.

Richie on paikan isoin ja toiseksi vanhin jäärä, 35-vuotias, ja hällä on tyttöystävänä Endun kasvattiäiti/isosisko. Kerran Richie kävi tappeluun herruuttaan puolustaessaan. Vastapuolelta katkesi sormia rytäkässä. Tappelu päättyi vasta kun puiston työntekijä meni väliin. Sitä vaan tässä mietittiin, että aasialaisen keskivertoihmisen koolla varustettu työntekijä kahden ison orangin välissä kuulostaa aika jännittävältä haasteelta.

Lopulta Richien seisova pöytä oli kaluttu tarpeeksi tyhjiin, hän nappasi takajalallaan matkaevääksi palan kookospähkinää ja lähti maateitse löntystämään tulosuuntaansa.

Endu 7-vee.

Endu smyygailee

Turisti on intsinä.. eh.

Richien buffa